Jujutsu on japanilaisperäinen aseeton lähikamppailutaito. Se on hyvin monipuolinen laji, sillä voidaan ajatella, että loppujen lopuksi kaikenlainen kamppailu on jujutsua. Perinteisten japanilaisten jujutsu-tyylien rinnalle kehitettiin 1900-luvulla nykyaikaistettuja goshin-jujutsu-tyylejä, jotka voidaan jakaa japanilaisiin ja länsimaisiin. Yawarassa harrastetaan englantilaista goshin-jutsua. Muita suosittuja länsimaisia goshin-jutsun tyylejä maassamme ovat suomalainen ja saksalainen jujutsu.
Japanilaiset olivat 700-luvulta lähtien paljon tekemisissä kiinalaisten kanssa. Japani sai maistiaisia kiinalaisista kamppailulajeista, kuten shuai jio-taistelupainista. Heian-kausi oli Japanin keisarillisen hovin huippukautta ja samurailuokan nousun aikaa. 1100-luvun lopulla samurait ottivat käyttöön bushidon (soturin tie); eettisten ja käyttäytymisnormiston sääntöjen kokoelman.
Ensimmäiset jujutsu-tyylit ja -tekniikat kehitettiin haarniskoissa taisteleville kamppailijoille Japanin Muromachi-kaudella (1338–1573). Haarniskoitua vastustajaa oli hankala vahingoittaa iskuin ja potkuin, joten erilaiset painiotteet, nivelväännöt ja kaadot osoittautuivat toimiviksi tekniikoiksi. Niitä saatettiin tehostaa lyömällä tai potkaisemalla vastustajaa. Tärkeintä oli yleensä vastustajan hallinta niin pitkään että saatiin esiin ase – vaikkapa tikari – jolla päätettiin kamppailu. Haarniskapainia kutsuttiin nimellä yoroi-kumiuchi.
Jujutsun kulta-aika
Edo-kauden (1600–1868) rauhan aika oli jujutsun kulta-aikaa. Sotureilla oli nyt aikaa tutkia ja kehitellä kamppailutaitoja. Syntyi satoja uusia kamppailutyylejä ja -koulukuntia, joihin saatiin vaikutteita kiinalaisista kamppailumenetelmistä. Parhaimmillaan tyylejä oli yli 700. Haarniskoiden poistuessa lyönti- ja potkutekniikat lisääntyivät, koska niistä oli nyt enemmän hyötyä. Jujutsu-nimitys yleistyi 1600-luvulla ja sen eteen liitettiin koulukunnan nimi. Lähes kaikki koulukunnat opettivat aseettomien taitojen ohella asetaitoja.
Vaikka samurait kantoivat edelleen miekkaparia asemansa tunnusmerkkinä, ei ollut aina soveliasta käyttää miekkaa. Hyökkääjä piti osata lannistaa myös ilman aseen käyttöä. Jujutsu-taidoille kertyi lukuisia nimityksiä, kuten: gikeki-te, gusoku, hakuda, hobaku, hotei-jutsu, kakuto-jutsu, keiko-jutsu, koshi no mawari, kenpo, kogusoku, kumiuchi, shubaku, sumai, taijutsu, torite, wajutsu ja yawara. Kaikki edellämainitut menetelmät olivat vanhoja jujutsu-tyylejä. Toiset tyylit keskittyivät enemmän iskuihin ja potkuihin ja toiset painiin tai hallintatekniikoihin.
Meiji-kaudella (1868–1912) keisari otti vallan shoguneilta takaisin itselleen ja lakkautti feodaalijärjestelmän. Japanin yli miljoona samuraita jäivät tyhjän päälle. Tämä merkitsi alamäkeä perinteisille jujutsu-kouluille. Monet tyylit olivat pian vailla taistelutehoa ja jäljellä oli vain sarja merkityksettömiä liikkeitä. Jujutsu-mestarit siirtyivät lääkäreiksi ja alamaailman yakuzan palvelukseen. Osa mestareista ryhtyi ottelemaan rahasta joko kotimaassaan tai ulkomailla. Jujutsu-koulut ottivat myös mittaa toisistaan.
Vuonna 1883 parikymppinen Jigoro Kano perusti Tokioon Kodokan-koulun, jossa hän opetti kehittämäänsä uutta kamppailulajia, josta kehittyi nykyinen judo. Jigoro Kano oli harrastanut ennen tätä monia perinteisiä jujutsu-tyylejä.
Jujutsu Suomessa
Jujutsu levisi ulkomaalaisten merimiesten mukana länsimaihin.Voimakkainta lajin kannatus oli Englannissa, josta se levisi myös muualle Eurooppaan. Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin jujutsu saapui 1900-luvun alussa.
Ruotsin jujutsun pioneeri Viking Cronholm kävi vuonna 1905 Suomessa opettamassa Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen oppilaita. Cronholm kirjoitti myös jiujitsu-kirjasen. Ensimmäinen suomenkielinen jujutsu-kirja; ”Dshiu-Dshitsu, taistelutemppuja” ilmestyi samoihin aikoihin. Se oli käännös H.Irving Hancockin jujutsu-oppaasta.
Jujutsua harrastettiin pienissä piireissä 30-luvulla ja vuonna 1932 ilmestyi Elis Sivénin teos ”Jiu-jitsu Opas”. Jujutsu-innostus kasvoi aina ulkomaisen opettajan vieraillessa Suomessa. Lajin harrastus pysyi kuitenkin aina 50-luvuille suppeissa piireissä, lähinnä poliisien ja armeijan keskuudessa.
Helsingin reserviupseerit aloittivat kurssitoiminnan vapaaehtoisen maanpuolustuskerhon jäsenille 50- ja 60-luvun vaihteessa ja lajin suosio lähti kasvuun. Jujutsu-harrastusta vaalittiin erityisesti armeijan ja reserviläisjärjestöjen piirissä. Tuon ajan merkkihenkilö suomalaisessa jujutsu-harrastuksessa oli yliluutnantti Yrjö Levinkoski.
Kaikille avoin jujutsu-ohjaus aloitettiin vuonna 1978. Pääkaupunkiseudulla kiinnostus lajia kohtaan oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että syntyi tarve uusille jujutsu-seuroille.
Jujutsua ryhdyttiin harjoittelemaan vuonna 1977 Helsingin Voimailijoiden salilla ja seura oli Helsingin Jujutsuklubi. Tapiolan Karate Dojo ry otti opetusohjelmaansa karaten rinnalle jujutsun vuonna 1979 ja lajin suosio oli kova. Niin kova että 80-luvun puoliväliin mennessä jujutsu oli jo seuran päälaji.